L. M. Montgomery - Perinnönjakajat
"'Te kaikki haluatte kuollaksenne tietää, kuka saa kannun", hän sanoi, "mutta ette saa tietää sitä vielä vähään aikaan. Todellakin minulla oli aikomus kertoa teille tänään, kenelle olin sen tarkoittanut, mutta olen keksinyt paremman suunnitelman. Olen päättänyt jättää kannun uskotulle miehelle vuodeksi ensi lokakuun lopusta lukien. Sitten vasta teille selviää, kuka saa sen."
L. M. Montgomeryn Perinnönjakajat on selkeästi aikuisille lukijoille suunnattu riemastuttava farssi. Penhallowien ja Darkien sukuja yhdistävät lukemattomat avioliittojen siteet. Nämä ylpeät ja omalaatuiset suvut ovat valtavan perinnetietoisia, ja siksi Becky-tädin ilmoitus vanhan perintökannun saajasta saa heidät äärimmäisiin tunnetiloihin - tai ainakin melkein kaikki. Kaikki löyhästikin sukuun kuuluvat rientävät kuolevan Becky-tädin vastaanotolle, mutta saavat kauhukseen tietää paljastuksen siirtyvän vuodella eteenpäin. Kun Becky-täti vielä luettelee tiettyjä ehtoja kannun saamiselle (aviosääty muun muassa), on edessä väistämättä mielenkiintoinen vuosi.
Voi että minä rakastan Montgomeryn kirjoja! Montgomerylainen maailma on ihana haavemaailma, jonne on silloin tällöin päästävä maailmalta pakoon. Jälleen kirjailija on luonut riemastuttavan henkilökavalkadin ja miljöön. Näyttämönä toimii ensimmäisen maailmansodan jälkeinen, idyllinen Prinssi Edvardin saari. Ylpeät ja omalaatuiset suvut ovat kirjailijalle peruskauraa, mutta aina se peruskaura jaksaa kuitenkin viihdyttää. Montgomery on tässä romaanissa elementissään kuvatessaan mitä naurettavimpia ja todellisimpia ihmisluonteita. Pikkumaisuus, turhantärkeys, tekopyhyys, naiivius - mikään ei jää kuvaamatta. Vastapainoksi lukija saa kuitenkin lukea myös itkettävän hyvistä ja lempeistä ihmisistä.
Perinnönjakajissa on muutamia niin mieleenpainuvia henkilöitä, että haluan nostaa heidät lyhyesti esiin. Eriskummallisella pariskunnalla Hugh'lla ja Joscelynilla on kirjassa dramaattinen tarina. He ovat nuorina olleet rakastavaisia ja menneet onnellisesti naimisiin. Kuitenkin Joscelyn palaa hääyönään kotiinsa eikä suostu kertomaan kenellekään, miksei hän voikaan asua aviomiehensä kanssa. Tätä tarinaa oli ihanaa ja jännittävää seurata, olenhan dramaattisuuden ystävä. Tällaisissa pienissä sivutarinoissa Montgomery onnistuu loistavasti. Niitä löytyy varsinkin Pieni runotyttö-sarjasta useita. Hughin ja varsinkin Joscelynin kautta tulee kyllä selvästi ilmi joidenkin ihmisten rajaton ehdottomuus, ja sen aiheuttama tuska.
Hughin ja Joscelynin lisäksi mieleeni jäivät hyvin myös pilkattu vanhapiika Margaret pienine, suloisine unelmineen ja säälittävä orporukka Brian. Kummankaan elämässä on ilon pilkettä vain harvoin, ja elämä on enimmäkseen kurjaa harmautta. Minun oli todella vaikea ymmärtää, miksei juuri kukaan pitänyt Margaretista. Hänhän oli hyvin lempeä ja ystävällinen ihminen! Nykyajan lukijalle ei oikein avaudu menneen maailman ylenkatse iäkkäämpiä yksineläviä naisia kohtaan. Tänä päivänähän se on ihan normaalia. Brianin hätä ja yksinäisyys melkein särki sydämeni. Oli pakko itkeä, kun Margaret ja Brian kohtasivat. Jonkun mielestä se on epäilemättä imelä ja epärealistinen, mutta minut se suorastaan pelasti. En olisi kestänyt toisenlaista käännettä.
En voi kuin suositella! Ainoa särö oli sinkku-sanan käyttö. Ei se mitenkään sovi näin vanhaa aikaa kuvaavaan kirjaan! Hämmästyttävä tyylirikko. Sinkuista ei ole taidettu puhua kuin vasta 80-90-luvuista lähtien?
L. M. Montgomeryn Perinnönjakajat on selkeästi aikuisille lukijoille suunnattu riemastuttava farssi. Penhallowien ja Darkien sukuja yhdistävät lukemattomat avioliittojen siteet. Nämä ylpeät ja omalaatuiset suvut ovat valtavan perinnetietoisia, ja siksi Becky-tädin ilmoitus vanhan perintökannun saajasta saa heidät äärimmäisiin tunnetiloihin - tai ainakin melkein kaikki. Kaikki löyhästikin sukuun kuuluvat rientävät kuolevan Becky-tädin vastaanotolle, mutta saavat kauhukseen tietää paljastuksen siirtyvän vuodella eteenpäin. Kun Becky-täti vielä luettelee tiettyjä ehtoja kannun saamiselle (aviosääty muun muassa), on edessä väistämättä mielenkiintoinen vuosi.
Voi että minä rakastan Montgomeryn kirjoja! Montgomerylainen maailma on ihana haavemaailma, jonne on silloin tällöin päästävä maailmalta pakoon. Jälleen kirjailija on luonut riemastuttavan henkilökavalkadin ja miljöön. Näyttämönä toimii ensimmäisen maailmansodan jälkeinen, idyllinen Prinssi Edvardin saari. Ylpeät ja omalaatuiset suvut ovat kirjailijalle peruskauraa, mutta aina se peruskaura jaksaa kuitenkin viihdyttää. Montgomery on tässä romaanissa elementissään kuvatessaan mitä naurettavimpia ja todellisimpia ihmisluonteita. Pikkumaisuus, turhantärkeys, tekopyhyys, naiivius - mikään ei jää kuvaamatta. Vastapainoksi lukija saa kuitenkin lukea myös itkettävän hyvistä ja lempeistä ihmisistä.
Perinnönjakajissa on muutamia niin mieleenpainuvia henkilöitä, että haluan nostaa heidät lyhyesti esiin. Eriskummallisella pariskunnalla Hugh'lla ja Joscelynilla on kirjassa dramaattinen tarina. He ovat nuorina olleet rakastavaisia ja menneet onnellisesti naimisiin. Kuitenkin Joscelyn palaa hääyönään kotiinsa eikä suostu kertomaan kenellekään, miksei hän voikaan asua aviomiehensä kanssa. Tätä tarinaa oli ihanaa ja jännittävää seurata, olenhan dramaattisuuden ystävä. Tällaisissa pienissä sivutarinoissa Montgomery onnistuu loistavasti. Niitä löytyy varsinkin Pieni runotyttö-sarjasta useita. Hughin ja varsinkin Joscelynin kautta tulee kyllä selvästi ilmi joidenkin ihmisten rajaton ehdottomuus, ja sen aiheuttama tuska.
Hughin ja Joscelynin lisäksi mieleeni jäivät hyvin myös pilkattu vanhapiika Margaret pienine, suloisine unelmineen ja säälittävä orporukka Brian. Kummankaan elämässä on ilon pilkettä vain harvoin, ja elämä on enimmäkseen kurjaa harmautta. Minun oli todella vaikea ymmärtää, miksei juuri kukaan pitänyt Margaretista. Hänhän oli hyvin lempeä ja ystävällinen ihminen! Nykyajan lukijalle ei oikein avaudu menneen maailman ylenkatse iäkkäämpiä yksineläviä naisia kohtaan. Tänä päivänähän se on ihan normaalia. Brianin hätä ja yksinäisyys melkein särki sydämeni. Oli pakko itkeä, kun Margaret ja Brian kohtasivat. Jonkun mielestä se on epäilemättä imelä ja epärealistinen, mutta minut se suorastaan pelasti. En olisi kestänyt toisenlaista käännettä.
En voi kuin suositella! Ainoa särö oli sinkku-sanan käyttö. Ei se mitenkään sovi näin vanhaa aikaa kuvaavaan kirjaan! Hämmästyttävä tyylirikko. Sinkuista ei ole taidettu puhua kuin vasta 80-90-luvuista lähtien?
Kommentit