Jessica Brockmole - Kirjeitä saarelta
"Mitä minun pitäisi sanoa? Minun pitäisi sanoa, että sinun on hirvittävän julkeaa kirjoittaa naimisissa olevalle naiselle ja väittää, että olet rakastunut häneen. Mutta mitä minä tahtoisin sanoa? Tahtoisin sanoa, etten usko, että olisit kirjoittanut niin, ellet olisi jokseenkin varma minun tunteistani.
Mitä minä ajattelin, kun se valokuva otettiin? Luulin, että tiesit, Davey. Minä ajattelin sinua."
Nuori opiskelijapoika David Graham tuskin tietää, mitä sysää liikkeelle, kun kirjoittaa ihailijakirjeen arvostamalleen runoilijalle Elspeth Dunnille. Eletään vuotta 1912 eikä kukaan osaa arvata maailman syttyvän tuleen vain kaksi vuotta myöhemmin. Toisen maailmansodan aikaan Margaret Dunn tahtoo tietää taustastaan enemmän ja alkaa selvittää äitinsä salaperäistä menneisyyttä tämän jahdatessa aaveita Lontoon kaduilla.
Kirjeitä saarelta on virkistävästi kirjeromaani! Näinä Facebook-aikoina on ihanaa lukea jotain vanhanaikaista. Tarina avautuu kahdessa tasossa, 10-luvulla Elspethin ja Davidin kirjeissä sekä 40-luvulla Margaretin käymän kirjeenvaihdon kautta. Kaikki kerrotaan kirjeiden muodossa. Niistä käy hyvin ilmi aikakausien vaihtelu henkilöiden kehityksen kautta: aivan ensi kirjeissään sekä David että Elspeth ovat vielä varsin viattomia ja toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Sodan puhjettua tuskan ja pelon tuoma taakka vanhentaa ja syventää heitä. Elspethin ja Davidin tarina vertautuu Margaretin ja tämän sulhasen Paulin tarinaan. Molemmat parit rakastuvat ja rakastavat maailmansotien kynnyksellä ja käyvät kirjeenvaihtoa rintaman ja kodin välillä.
Romaani on minulle hieman kaksijakoinen. Välillä se oli hieman puuduttava ja mielenkiintoni herpaantui, vaikka aihe sinänsä oli vetävä. Tällaiset rakkaustarinat ovat minulle aina kohtalokkaita. Silti luin tätä kirjaa yllättävän pitkään ja monissa pätkissä. Sitten kun luin, luin kuitenkin aina uuden ja uuden luvun. Loppupuolella liikutuin syvästi ja vetistelin antaumuksella, mikä on yleisesti ottaen minulle todella onnistuneen kirjan merkki. Tarina oli koskettava ja kaunis, kieli ja puheenparsi suloisen vanhanaikaista - silti jotain jäi ehkä puuttumaan. Kirjeromaani on kyllä epäilemättä haastava laji, on varmasti vaikeaa saada tarina kantamaan koko ajan. Tai sitten en aina lukiessani ollut juuri oikeassa mielentilassa.
Suosittelen kuitenkin tarttumaan tähän, jos vanhanaikaiset, sentimentaaliset rakkaustarinat miellyttävät. Kirjan lukeminen ei suinkaan ole ajanhukkaa. Skotlannin romanttisista ja salaperäisistä puitteista annan plussaa.
Mitä minä ajattelin, kun se valokuva otettiin? Luulin, että tiesit, Davey. Minä ajattelin sinua."
Nuori opiskelijapoika David Graham tuskin tietää, mitä sysää liikkeelle, kun kirjoittaa ihailijakirjeen arvostamalleen runoilijalle Elspeth Dunnille. Eletään vuotta 1912 eikä kukaan osaa arvata maailman syttyvän tuleen vain kaksi vuotta myöhemmin. Toisen maailmansodan aikaan Margaret Dunn tahtoo tietää taustastaan enemmän ja alkaa selvittää äitinsä salaperäistä menneisyyttä tämän jahdatessa aaveita Lontoon kaduilla.
Kirjeitä saarelta on virkistävästi kirjeromaani! Näinä Facebook-aikoina on ihanaa lukea jotain vanhanaikaista. Tarina avautuu kahdessa tasossa, 10-luvulla Elspethin ja Davidin kirjeissä sekä 40-luvulla Margaretin käymän kirjeenvaihdon kautta. Kaikki kerrotaan kirjeiden muodossa. Niistä käy hyvin ilmi aikakausien vaihtelu henkilöiden kehityksen kautta: aivan ensi kirjeissään sekä David että Elspeth ovat vielä varsin viattomia ja toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Sodan puhjettua tuskan ja pelon tuoma taakka vanhentaa ja syventää heitä. Elspethin ja Davidin tarina vertautuu Margaretin ja tämän sulhasen Paulin tarinaan. Molemmat parit rakastuvat ja rakastavat maailmansotien kynnyksellä ja käyvät kirjeenvaihtoa rintaman ja kodin välillä.
Romaani on minulle hieman kaksijakoinen. Välillä se oli hieman puuduttava ja mielenkiintoni herpaantui, vaikka aihe sinänsä oli vetävä. Tällaiset rakkaustarinat ovat minulle aina kohtalokkaita. Silti luin tätä kirjaa yllättävän pitkään ja monissa pätkissä. Sitten kun luin, luin kuitenkin aina uuden ja uuden luvun. Loppupuolella liikutuin syvästi ja vetistelin antaumuksella, mikä on yleisesti ottaen minulle todella onnistuneen kirjan merkki. Tarina oli koskettava ja kaunis, kieli ja puheenparsi suloisen vanhanaikaista - silti jotain jäi ehkä puuttumaan. Kirjeromaani on kyllä epäilemättä haastava laji, on varmasti vaikeaa saada tarina kantamaan koko ajan. Tai sitten en aina lukiessani ollut juuri oikeassa mielentilassa.
Suosittelen kuitenkin tarttumaan tähän, jos vanhanaikaiset, sentimentaaliset rakkaustarinat miellyttävät. Kirjan lukeminen ei suinkaan ole ajanhukkaa. Skotlannin romanttisista ja salaperäisistä puitteista annan plussaa.
Kommentit